karuselli_kunonaika.jpgkaruselli_tps_shop.jpg
23.3.2015

Pohjattomasta pettymyksestä rajattomaan riemuun

Maailmalla matkaava Hanni Hopsu on seurannut Tepsin A-nuorten edesottamuksia jo pidempään. Nyt hän laittoi ajatuksensa luettavaan muotoon ja tätä lukiessa kannattaa totisesti ottaa hyvä asento.

Mielessäni pyörii kaksi kuvaa.

Kuva yksi:

Pelaaja valkoisessa pelipaidassa on vaipunut kontilleen jään pintaan ja painannut päänsä käsiensä väliin ikään kuin hän yrittäisi sulkea todellisuuden ympäriltään; juhlivat vastustajat, ämyreistä pauhaava Dirlandaa sekä päät painuksissa vaihtoaitiossa kyhjöttävät joukkuetoverit.

hanni1.jpg

Kuva kaksi:

Mustavalkoisten pelaajien riehakas rykelmä, hartioille heitetyt käsivarret, joka suuntaan sojottavat mailanvarret ja ilmassa sinkoilevat ylävitoset;

Riemu, jolla ei ole rajoja.

Riemu, josta näkee, että se valkopaidat nyt vallannut toinenkin tunteiden ääripää on kyllä koettu.

hanni2.jpg



Palataan hetkeksi ajassa taaksepäin ja kauteen 2013-2014.
TPS:n A-nuoret pelasi loistavaa kiekkoa, liisi voitosta voittoon ja ylsi runkosarjassa toiseksi. Joukkue lähti pudotuspeleihin intoa puhkuen - joko nyt olisi aika voittaa jotain suurta?
Ei. Ei vielä.
Joukkue kohtasikin mitä raskaimman pettymyksen, kun Pelicans marssi kolmeen peräkkäiseen voittoon puolivälierissä ja päätti mustavalkoisten kauden kuin seinään.

Ratkaisevan kolmannen ottelun jälkeen pukukoppikäytävällä mitä todennäköisimmin kaikui juhlivien lahtelaisten musiikki ja riemun huudot, mutta muistiini on jäänyt vain se, kuinka niin monet kerrat Sataa Salamaa luukuttaneessa ja iloisesta puheensorinasta täyttyneessä tepsiläisten kopissa oli nyt hiljaista kuin Mariaanien haudassa.
Hiljakseen hallilta poistuvien turkulaisten kasvoilta paistoi tuska, jota on vaikea sanoin kuvailla. Tyhjyyden tunne löi aaltoina ylitse ja onttojen katseiden läpi kuulsi ajatus:"Eihän tämän matkan näin pitänyt päättyä?"
Mutta kun vihoviimeinen turkulainen sulki kopin oven takanaan, näin pettymyksen takaa pilkahtavan hymyn ja kuulin tokaisun "eteenpäin!" ennen kuin tuo nuori mies poistui ulos pimeään ja sateiseen maaliskuun yöhön.

Toden totta, eteenpäin.
Eihän se tarina viime kevääseen päättynyt! Oli vain aika kääntää sivua ja siirtyä seuraavaan lukuun: tähän kauteen.

Tämä kausi onkin ollut vähintäänkin värikäs. Joukkue aloitti lennokkaasti, napsi pisteet joukkueelta kuin joukkueelta ja tekeminen oli perin vakuuttavaa. Syksyn loppupuolella kohdattiin kuitenkin odottamattomia käänteitä, kun penkin takana vaihtui miehistö; seurasi etsikkoaika, kun uutta pelisysteemiä haettiin, opittiin ja omaksuttiin. TPS tipahti kärkisijoilta, mutta kevättä kohden homma lähti taas rullaamaan ja joukkue kykeni pelaamaan joukkueena huolimatta kentällisten ja roolien jatkuvasta vaihtumisesta osan pelaajista viilettäessä edustuksen matkassa. Kun edustuksen kausi sitten päättyi, koko jengi oli taas kasassa, edessä Nuorten SM-liigan pudotuspelit ja yhteishenki vankkumaton - aivan niin kuin se oli kauden alla ja läpi koko kauden.

Eikä ihme - osa näistä jätkistä on pelannut yhdessä pikkutiitiäisistä asti. Hiekkalaatikon ja Hansan sijaan he ovat kasvaneet lapsista nuoriksi kaukalossa ja kopissa. He tuntevat toisensa kuin perheensä. Uusia pelaajia on toki hypännyt mukaan matkan varrella, mutta nämä on otettu vastaan kuin kauan kadoksissa olleet pikkuveljet.

Tiivis ja pettämätön joukkuehenki on valtava voimavara. Se saa jokaisen pelaamaan joukkueelle joka pelissä ja joka
vaihdossa, heittäytymään kiekon eteen tietäen, että kipu on mitätön verrattuna joukkuetovereiden arvostukseen, luistelemaan omaan päätyyn puolustamaan vaikka jaloissa polttaa maitohapot ja keuhkot huutavat happea tietäen, että viisikon jokaista vilperiä tarvitaan. Hyvä joukkuehenki tekee joka pelaajasta astetta paremman, rohkeamman ja periksiantamattomamman.
Mutta vaikeudethan ne vasta joukkueen yhtenäisyyttä testaavat, mutta tämä joukkue on epäilemättä sen testin läpäissyt. Yhdessä nämä pelaajat ovat kokeneet katkerimmat tappiot sekä pohjattomalta tuntuneen pettymyksen ja yhdessä he ovat raivanneet tiensä siihen pisteeseen, missä he nyt ovat - voiton päässä suomenmestaruudesta.

berger.jpg

Aikamoista tarinaa tässä on siis saanut olla todistamassa. Joukkue on tarjonnut lukemattomia hienoja hetkiä sekä tunteita ääripäästä toiseen ja kaikkea siltä väliltä. Nämä kunniakkaasti TPS:ää edustaneet nuoret pelaajat ovat suuri syy olla ylpeä mustavalkoisesta seurasta. Ja niin monet kerrat näiden nuorten pelaajien tekemistä seuratessani olen ajatellut:"tämän takia minä rakastan jääkiekkoa".

Ennen edustuksen pelejä minulla oli tapana katsella A-nuorten treenejä ja oli aina yhtä ilahduttavaa nähdä se aito kehittymisen nälkä ja upea asenne, mikä näillä pelaajilla on.
Nuorten pelit puolestaan tarjosivat (ja yhä tarjoavat) lähes poikkeuksetta ja lopputuloksesta riippumatta vauhdikasta ja viihdyttävää jääkiekkoa. Nuorista pelaajista
paistaa intohimo lajiin, aito ilo olla askissa sekä rohkeus heittäytyä ja elää peliä tunteella - pettymykset ovat isku vasten kasvoja ja onnistumisia tuuletetaan sydämen pohjasta.

Lisäksi tämän joukkueen tarinan sisällä on niin monta yksittäistä tarinaa; ilolla ja mielenkiinnolla olen seurannut, kuinka pelaajia on hypännyt mukaan C- ja B-junnuista ja he ovat esiintyneet hatunnoston arvoisesti, kuinka kuka tahansa on voinut nousta esiin tärkeällä hetkellä ja ratkaista pelejä, kuinka vaikeuksia on selätetty kovalla työllä ja uusiin haasteisiin tartuttu määrätietoisesti, kuinka "vanhat konkarit" ovat kantaneet vastunsa esimerkillisesti, ja kuinka kaikki nämä tulevaisuuden pelaajat ovat määrätietoisesti uurastaneet ja raivanneet tietään kohti tavoitteitaan ja unelmiaan.
Ja mikä parasta - näitä tarinoita voi seurata vuodesta toiseen, sillä sanomattakin on selvää, että osa näistä pojista tulee menemään jääkiekkoilijan urillaan kuka ties kuinka pitkälle!

Itse jätin armaan Turun taakse lokakuun puolessa välissä ja seikkailuni on kuljettanut minut Himalajan vuoriston polkujen ja Intian värikkäiden junamatkojen kautta maapallon toiselle puolelle Uuteen-Seelantiin. Vaikka 17000 kilometrin välimatka onkin estänyt näkemästä pelejä enkä valitettavasti kyennyt kuulemaan edes Bergerin voittomaalin aiheuttamaa riemunräjähdystä HK Areenalla finaalipaikan ratkettua, on jääkiekko silti ollut osa elämää ja arkea täälläkin. Olen herännyt kello 5.30 kuuntelemaan Auran Aaltojen selostuksia ja tulosten tsekkaaminen on merkittävä osa aamurutiineja mikäli vain sivistyksen piirissä olen ollut. Kun tämän erityisen joukkueen, näiden lahjakkaiden pelaajien ja maanmainioiden persoonien tarinaa on kerran alkanut seurata, ei sitä noin vain voi kesken jättää!

Päättyipä tämä luku nyt miten tahansa, on matka osana tätä joukkuetta antanut jokaiselle pelaajalle epäilemättä paljon; ikimuistoiset ja merkittävät ottelut, unohtumattomat onnistumiset ja itsensä ylittämisen hetket, vieraspelireissut ja pitkät bussimatkat, kommellukset kaukalossa ja kopissa, legendoiksi muuttuvat sattumukset ja sutjautukset sekä ikuiset ystävyyssuhteet - näiden arvoa ei voi mitaleissa ja pokaaleissa mitata, eikä niitä voi koskaan mikään viedä näiltä pojilta pois. Toki toivon silti syvästi, että nämä suurella mustavalkoisella sydämellään pelanneet pelaajat saisivat ansaitusti kokea sen, minkä eteen he ovat niin kovin uurastaneet; nostaa mestaruuspokaali kohti hallin kattoa ja olla Suomen paras.

Otetaan ilo irti tästä huumasta nyt ja nautitaan nuorten kiekkoilijoimme tekemisistä jatkossakin, sillä lopultahan on aika taas mennä eteenpäin;
edessä on jälleen uusi kausi, uusi luku.

Tarina jatkuu!

Terveisin, Hanni Hopsu