karuselli_kunonaika.jpgkaruselli_tps_shop.jpg
2.10.2014

Kalle Hokkanen - ”Tepsiin pääseminen on parasta, mitä mulle on jääkiekkoilijana tapahtunut”

Kaksi vuotta sitten Turun Palloseuraan tullut Kalle Hokkanen on suorastaan harvinaisen iloinen ja leppoisa jääkiekkoilija, joka ei turhia stressaile - nuoren urheilijan asennetta kuvaakin osuvasti lausahdus: ”mä vain menen, pelaan ja koitan torjua kiekkoja”.

Hieman oudoksikin voisi Hokkasta kuvailla, mutta hän onkin maalivahti. Ja lietolainen. 

Aloitetaan siitä lietolaisuudesta, sillä kun Hokkasen joukkuetoverit saivat kysyä maalivahdilta kolme kysymystä, kuului ensimmäinen: ”Mitä Liedon asemalle kuuluu?”

- Se on niin kaukana, ettei sinne oikein mitään kuulu! Hokkanen vastaa nauraen.

Peltomaisemien, Aurajoen sekä Hyypiövuoren hallitsemissa maisemissa syntynyt ja kasvanut maalivahti on kuitenkin ylpeä synnyinseudustaan.

- Joukkuekavereilta nyt saa aina kuulla kuittailua siitä, että on lietolainen, mutta mukava paikka se on. Matka Turun keskustaankin kestää suunnilleen yhtä kauan kuin vaikka Hirvensalosta, kun saa moottoritietä painella koko matkan. Kyllä tässä täytyy tyytyväinen olla, kun saa olla lietolainen!

Kalle Hokkanen, 19, kantaa TPS:n paitaa vasta kolmatta kautta, vaikka perinteinen mustavalkoinen seura olikin se, jota hän jo pikkujuniorina haaveili edustavansa - olihan Turkuhalli se paikka, missä Hokkanen kävi pelejä katsomassa, ja TPS se joukkue, jonka otteita hän tarkimmin seurasi.

Viimeisen D-juniorikautensa jälkeen Kiekko-67:ssa pelannut Hokkanen seurasi joukkuetoveriaan Jere Karlssonia TPS:n C-junioreiden try-out-treeneihin tavoitteenaan napata paikka joukkueen riveissä. Karlsson puki seuraavalla kaudella mustavalkoisen paidan päälleen, Hokkanen sini-puna-valkoisen.

-  Mulle sanottiin, että voin mennä koittamaan Tepsin nelosjoukkueeseen, mutta varmaa paikkaa mulle ei ole sielläkään. En mä halunnut siihen touhuun lähteä, ja kun Tutosta sitten soitettiin, että lähdenkö sinne pelaamaan, niin sinnehän sitä päädyttiin, nykyisin TPS:n liigajoukkueen harjoitusrinkiin kuuluva maalivahti muistelee.

Tutossa vierähti pari kautta, kunnes vuonna 2012 Hokkanen yritti uudestaan siirtyä pelaamaan toiselle puolelle jokea. 

- Ensin lähti Vähätalon Julius. Julle pelasi vuoden Tepsissä ja käski sitten mun soittaa Suoraniemen Mikalle, että jos pääsisin tänne koittamaan. Mä soitin, Mika antoi mulle mahdollisuuden näyttää kykyni, pääsin joukkueeseen ja täällä ollaan!

Ensimmäisellä kaudellaan TPS:ssä Hokkanen pelasi B-nuorissa yhteensä 26 ottelua ja 8 peliä A-nuorten SM-liigaa. Viime kaudella hän kantoi ykkösvahdin vastuuta A-nuorissa pelaten 28 runkosarjaottelua torjuntaprosentilla 92,2% ja auttaen joukkueensa runkosarjassa toiseksi, mutta pudotuspeleissä seinä nousi yllättäen pystyyn; Pelicans pudotti TPS:n suoraan kolmessa ottelussa ja mitalipeleihin tähdännyt joukkue joutui kesälomille aiemmin kuin kukaan osasi odottaa.

- Ihan päällimmäiseksi viime kaudesta jäi se pleijaripettymys. Kyllä siinä kaikki ajatteli, että pitkälle mennään, mutta ei se kausi sitten päättynytkään ihan niin kuin piti. Jotenkin Pelicans sai pelattua meidät aivan aseettomiksi, eikä mahdettu niille mitään. Vähän aikaa sitä piti sulatella, mutta ihan positiivinen kausi oli loppujen lopuksi - niin kuin Niemisen Juusokin sanoi: matka oli hyvä, vaikkei tavoiteltua päämäärää saavutettukaan.

 Hokkanen_pettymys.jpg

Hokkasenkin kohdalla paljon on muuttunut viime kaudesta kuluvaan kauteen. A-nuorissa vaihtui pelaajistoa, kun -93 syntyneet kasvoivat yli-ikäisiksi ja muutama pelaaja vaihtoi joukkuetta, mutta tilalle nostettiin ikäluokista -96, -97 ja -98 uusia nimiä  mukaan. Lisäksi muuttui kotikaukalon koko sekä koko valmennusryhmä. Juuso Niemisen siirryttyä U16-maajoukkueen päävalmentajaksi ja Samuel Tilkasen liigajoukkueen videovalmentajaksi A-nuorten päävalmentajaksi nimettiin Miika Elomo, joka sai tiimiinsä Marko Kiprusoffin sekä Fredrik Norrenan, joka on myös liigajoukkueen maalivahtivalmentaja.

- Innokkaasti he suhtautuvat työhönsä. Heillä on kova halu kehittää pelaajia ja menestyä, mikä onkin se tärkein asia, Hokkanen kehuu uutta valmennustrioa.

Norren olen tuntenut jo pidemmän aikaa niiltä hänen maalivahtileireiltään, joilla olen ollut töissä. Mukava tyyppi ja osaa kyllä hommansa. Kaikin puolin mielenkiintoinen persoona.

Tällä kaudella liigajoukkueen kolmosvahdin titteliä kantava Hokkanen kilpailee A-nuorissa peliajasta vuotta nuoremman Alexander Georgievin kanssa. Toiveissa olisi päästä tekemään liigadebyytti, mutta Hokkasen päätavoitteet liittyvät kuitenkin junioripeleihin.

Ensisijaisena tavoitteena on päästä playoffseihin ja sitten sitä kautta menestyä. Jos nyt jonkun liigaottelunkin pääsisi pelaamaan, ei sekään paha juttu olisi.

- Kestävyys mulla on hyvä, joten se kanssa tuskin tulisi ongelmia, ja pääkoppakin toimii varsin hyvin. Mutta pelillisissä ominaisuuksissa riittää kehitettävää: liikkuvuus, liikkuminen, voima…, Hokkanen pohtii eväitään isompiin ympyröihin. 

Jonkin sortin älykkö

Tällä hetkellä jääkiekon lisäksi Hokkasen elämään kuuluu armeija. Ammattimaisen harjoittelun ja asevelvollisuuden suorittamisen yhteensovittaminen ei ole projekti helpoimmasta päästä, eikä palvelukseen astuminen heinäkuun 7. päivänä ollutkaan maalivahdille mikään itsestäänselvyys.

Keväällä mietittiin pitkään Norrenan ja agentin kanssa, että mikä olisi fiksuin ratkaisu tässä kohtaa. Päädyttiin sitten tähän, jotta saan armeijan nyt alta pois ja voin jatkaa eteenpäin elämää ja uraa ilman, että se velvollisuus myöhemmin alkaisi rassata ja olisi esteenä jollekin siirrolle eteenpäin.

Hokkanen suoritti peruskausikoulutuksen Säkylässä, minkä jälkeen hän sai siirtyä Pansioon. Ensimmäiset vajaat kaksi kuukautta olivatkin varsin haastavia, kun treenit olivat aamuin illoin, ja ajomatkaa kertyi reilu tunti suuntaansa.

Hyvinhän siellä joustetaan urheilijoiden kohdalla, mutta kieltämättä aika vähäisiksi jäivät yöunet, kun aamulla piti ennen kuutta lähteä ajamaan aamutreeneihin ja sitten taas kymmeneksi oli kiiruhdettava sinne takaisin iltatreenien jälkeen. Onneksi nyt on helpompaa, kun Pansiosta hallille on vain se pari kilometriä matkaa.

Vaikka armeijaelämässä puolensa onkin ja aika epäilemättä tässäkin tapauksessa kultaa muistot, Hokkanen myöntää, ettei hän riemusta hypi, kun treenien ja pelien jälkeen on kiireellä kiskottava ylle laivaston sininen lomapuku ja palattava kiireen vilkkaa takaisin komppaniaan.

Harmittaahan se, kun treenien jälkeen kaverit jäävät hallille koppiin notkumaan ja itse täytyy tiukalla aikataululla painella takaisin kasarmille. Mutta onhan se kuitenkin mielenkiintoinen kokemus ja joskus jälkeenpäin saattaa miettiä, että olihan niitä mukaviakin leirejä ja näin, Hokkanen pohtii.

Onneksi Hokkasella ja muutamalla muulla armeijaa suorittava pelaajalla on koko joukkueen tuki takanaan. Hokkaselle suunnattu toinen kysymys kaikessa empaattisuudessaan kuuluikin: ”Montako aamua on jäljellä?”

HOKKANEN_II.jpg

Jos on nyt Hokkasen elämä kiekkoa ja armeijaa, oli se ennen kiekkoa ja koulua, sillä maalivahti kirjoitti viime keväänä ylioppilaaksi Kerttulin urheilulukiosta. Vaikka kiekkoilija suoritti toisen asteen koulutuksen kolmessa vuodessa ja treenasi samalla ammattimaisesti kahdesti päivässä ja viikonloputkin kuluivat useimmiten peleissä, ei hän itse näe, että koulun ja kiekkoilun yhdistäminen olisi ollut liian haastavaa.

Harvemmin mulla koulukirjat aukesivat - kävin vaan koulussa ja kuuntelin tunneilla ja sillä pärjäsi. Ekan vuoden tosin kävin yleislinjaa ja pelasin silloin vielä Tuton B:ssä, mutta onneksi pääsin tokana vuonna urheilupuolelle, missä sai aamutreeneistä kursseja. Täytyykin olla Kallelle kiitollinen, että otti mut urheilupuolelle, sillä muuten istuisin siellä varmaan vielä puolitoista vuotta, Hokkanen kiittelee Kerttulin urheilulukion jääkiekkovalmentajaa ja entistä liigapelaajaa Kalle Sahlstedtia

Vaikka Hokkanen ei myönnäkään olevansa mitenkään nero, on selvää, että nuori urheilija ei todellakaan ole se tylsin kynä penaalissa. Niin maalivahdin joukkuetoverit kuin valmentajatkin ovat antaneet ymmärtää, että kyseessä on hyvinkin teräväpäinen kaveri, joka ei todellakaan vastaa ”tyhmä jääkiekkoilija” -stereotypiaa.

- Kalle on jonkin sortin älykkö ja koulussa hän oli erittäin mallikas oppilas. Veti lukion kolmessa vuodessa läpi ja uskoisin, että vielä oikein hyvin tuloksin, Hokkasta kaksi kautta valmentanut Nieminenkin kuvaili entistä suojattiaan.

Yllätyskutsu maajoukkueeseen

Hokkanen on jääkiekkoilija aidosta intohimosta lajiin itseensä ja ennen kaikkea pelaamiseen. Ajatus rakkaasta harrastuksesta ammattina hiipi hänen mieleensä vasta tänä vuonna, kun ensin kävi kutsu U20-maajoukkueen turnaukseen ja sitten hänet kiskaistiin mukaan liigarinkiin.

En mä ole ikinä tosissani ajatellut, että jääkiekosta voisi tulla ammatti. Tietty nyt kun on päässyt Liigan mukana pyörimään ja seuraamaan, millaista se ammattilaiselämä on, niin kyllähän se hienolta vaikuttaa; tulet aamulla hallille, treenaat kolme-neljä tuntia, menet kotiin, laitat ruokaa, ehkä tulet illalla takaisin treenaamaan tai sitten on vapaata. Saat keskittyä vain harjoitteluun ja pelaamiseen. On se tällä hetkellä se unelma-ammatti, mutta pitäähän sitä joka tapauksessa jossain vaiheessa muutakin keksiä, kun ei sitä kuitenkaan voi 60-vuotiaaksi asti pelata, Hokkanen pohtii.

TPS-vahti ei tosin tiedä, mitä hän mahdollisen kiekkoilijan uran jälkeen alkaisi työkseen tehdä. Ainoastaan se on nuorukaiselle selvää, mihin hommaan hän ei aio ryhtyä - valmentamiseen.

-  Valmentaminen ei ole mun juttu, sen mä olen huomannut niillä Norren leireillä. Se touhu vaatii ihan omanlaisensa luonteen, ja musta ei siihen ole. Luotan siihen, että joku mun fiksuista kavereista perustaa firman, jonne voin sitten tunkea töihin, Hokkanen tokaisee virnistäen.

 Viime helmikuussa Hokkanen sai siis ensimmäistä kertaa urallaan kutsun maajoukkueeseen. Kutsu tuli täytenä yllätyksenä, sillä TPS-vahti kertoo pääsyn juniorimaajoukkueeseen olleen aina hänelle hyvin kaukainen ajatus.

-  Jos pelaa Tuton C-junnuissa ykkösdivaria, ei voi olettaakaan, että tulisi kutsua junnumaajoukkueeseen. Ja vaikka sitten siirryin Tepsin B-junioreihin, niin en vieläkään voinut ajatellakaan, että mahtuisin U18-joukkueeseen mukaan, kun jo silloin nämä A-junioreissa isoissa rooleissa pelanneet Saros, Husso ja Lankinen olivat mukana - hassuahan mun olisi ollut sinne päästä.

- Muistan, kun se kutsu tuli. Meillä oli silloin Jyväskylässä A-junnujen peli, ja sain tekstiviestin, että pitää laittaa sähköpostia Karri Kiven valintoja varten. Kyllä siinä hetken mietin, että tulikohan tämä nyt oikeaan osoitteeseen, sillä en tosiaan ikinä ole ollut yhdelläkään pohjolaleirillä tai minkäänlaisessa maajoukkuetapahtumassa mukana, Hokkanen kertaa.

 

Helmikuun 6. päivänä turkulainen sitten vihdoin debytoi maajoukkueessa ottelussa Saksaa vastaan ja pelasi heti nollapelin. Toukokuussa hän oli jälleen nuorten maajoukkueen mukana kansainvälisessä turnauksessa ja tuolloin Hokkanen piti maalinsa puhtaana Slovakiaa vastaan. Hyvät otteet huomattiin ja palkittiin, kun kesällä kutsu kävi taas - nyt alle 20-vuotiaiden turnaukseen Ruotsiin, missä Hokkanen pelasi ottelussa Tshekkiä vastaan Suomen voittaessa maalein 7-1.

Hokkanen kertoo maajoukkueturnauksien olleen kaiken kaikkiaan hienoja kokemuksia, ja vaikka nuorukainen onkin verrattain myöhään noussut mukaan maajoukkuerinkiin, ei tämän olo ole ollut kuin pingviinillä pohjoisnavalla.

- Kavereitahan siellä on ollut monta vuotta; Lämsä, Niemisen Otto, Pulli sun muut, joten heiltä olen aina kuullut, millaista siellä on, eikä sitä kautta mikään päässyt yllättämään. Vaikka itselle olikin suuri yllätys, että mut valittiin mukaan, niin kyllä mä siellä sitten huomasin, että olin ihain oikea jätkä oikeassa paikassa ja hyvä siellä oli ihmisen olla.

Vuodenvaihteessa häämöttävät U20 MM-kisat Kanadassa, mutta niistä huoleton lietolainen ei tyylilleen uskollisesti ota pienintäkään stressiä. 

- Kolme maalivahtia sinne lähtee, ja eivätköhän Saros ja Husso ole jo paikkansa kisakoneeseen varmistaneet, joten täytyy tässä nyt sitten Lankisen kanssa taistella kolmosveskarin pestistä.  Ei se kuitenkaan ole stressaamisen arvoinen asia, että pääseekö sinne vai ei. Parhaani teen, ja jos se ei riitä, se ei vain riitä!

”Kaikki tapahtuu jostain syystä”

 Yksi silmiinpistävimmistä piirteistä Hokkasessa pelaajana ja persoonana on tämän ehtymätön positiivisuus. Näkee Hokkasen sitten varusteet päällä jäällä tai siviilit päällä hallin käytävällä, on tämän kasvoilla leveä hymy. Vaikka TPS-maalivahti urheilijana onkin voitonhimoinen, suhtautuu hän pelaamiseen kuitenkin jopa hämmästyttävän rennosti. Esimerkiksi minkäänlaisia psyykkisiä harjoituksia Hokkasella ei ole tapana tehdä.

- En mä mitään sellaisia harrasta - menen vain, pelaan ja koitan torjua kiekkoja! Mä aina mietin sillä tavoin, että kaikki tapahtuu jostain syystä, joten en mä ala peleistäkään mitään murhetta ottamaan. Jos jotain tapahtuu, sitten se vain tapahtuu. Jos menee vaikka helppo maali taakse, sille voi hetken nauraa, sitten se unohdetaan ja mennään eteenpäin, Hokkanen selittää.  

Nuori maalivahti onkin täysin erilainen kuin hänen oma maalivahtivalmentajansa, sillä olihan Fredrik Norrena pelaajaurallaan tunnettu räiskyvistä tunteistaan. Hokkanen kertookin nauraen, että kaksikon välillä on asiasta käyty keskustelua, mutta Norrena ei yritä suojattiaan muuttaa suuntaan tai toiseen.

-  Tosiaan, jos Norrena päästi helpon maalin, saattoi hän suuttua siitä aika tavalla! Tuossa keväällä Norre sitten kysyikin multa, että olenko mä koskaan suuttunut yhdestäkään maalista, johon vastasin, että en ole. No, hän vain totesi, että jaahas, siinä asiassa me ollaankin sitten aivan erilaisia.  

Ja joskus kun ollaan tehty jotain kovaa treeniä, Norre on tullut multa tivaamaan, että ”mitäs hittoa sä naurat täällä vielä, tee kovemmin!” ja mä olen vain vastannut, että ei pysty, ja sen jälkeen on naurattanut kahta kovemmin, Hokkanen jatkaa virnistäen.

Tuukka Raskia tämän huolettoman ja leppoisan olemuksen vuoksi ihaileva lietolainen uskookin sopivan rennon asenteen olevan yksi maalivahdin tärkeimmistä ominaisuuksista.

Kilpailullinen veskan täytyy olla ja jokaisessa tilanteessa on taisteltava loppuun asti. Tietyllä tapaa hullukin on oltava, sillä onhan se nyt sen verran tyhmää touhua siellä hyppiä laukausten eteen. Ja kyllä mä näen, että liikaa ei saisi miettiä, koska turha murehtiminen vaan vaikeuttaa kaikkea tekemistä. Mä itse en liikoja pohdi ja sillä on tähänkin asti päästy.

Maalivahdeilta vaaditaan kieltämättä kyllä kovaa henkistä kanttia ja usein sanotaankin, että veräjänvartijat ovat kuin yksilöurheilijoita joukkueen sisällä. Harteilla kannettava vastuu on aivan omaa luokkaansa ja virheet näkyvät taululla välittömästi.

Hyökkääjänä voi pistää vaikka tyhjistä ohi, ja harva sen jälkeenpäin muistaa, mutta jos maalivahdille tulee puolesta kentästä kuti, joka livahtaa sisään, sen muistavat kyllä kaikki. Se armottomuus siinä jotenkin kiehtoo ja houkuttelee. Ja mitä tiukempi paikka, sitä kivempi askissa on olla! Hokkanen sanailee tehden varsin selväksi sen, että on ainakin itse täysin oikealle pelipaikalle päätynyt, vaikkei hän pelaajauraansa maalivahdin tontilta aloittanutkaan.

- Mä olin aikanaan aluksi kenttäpelaaja, mutta en koskaan tykännyt tulla vaihtoon, joten menin sitten maaliin, suorastaan pikkupoikamaisella tavalla pelaamista rakastava TPS-vahti paljastaa.

hokkanen_torjunta_II.jpg

Oma haasteensa maalivahdeille on sekin, että joukkueessa on aina kolme veskaa, joista vain yksi saa torjuntavastuun, toinen joutuu luukulle, ja kolmannen kohtalona on istua katsomossa. Hokkanen ei kiellä, etteikö se olisi toisinaan raskastakin, mutta positiivisuuden mestarilla piisaa asennetta kantaa niin kakkos- kuin kolmosvahdinkin taakkaa.

Siinä on vain mietittävä, että jonkunhan siellä on pakko istua, ja samalla luvattava itselleen, että seuraavan päivän treeneissä tekee kaiken niin hyvin kuin ikinä pystyy, jotta saa näytettyä, että kuuluu tolppien väliin eikä penkille. Mutta onhan se kakkosvahdinkin rooli totta kai erittäin tärkeä - siinä on tsempattava kavereita penkillä ja tuettava sitä pelaavaa maalivahtia tauoilla. 

Onkin perin mielenkiintoista, millainen suhde ykkös- ja kakkosmaalivahdin välille usein syntyy, kun he ovat samaan aikaan kovimpia kilpailukumppaneita ja toistensa tukijoita. 

Se on todella erityislaatuinen suhde. Esimerkiksi viime vuonna Saarisen Nikken kanssa oltiin läheisiä ystäviä, mutta silti tosissaan kilpailtiin peliajasta toisiamme vastaan. Ja nyt mukana on Alex, joka on tosi hyvä jätkä, joten ei häneltäkään haluaisi peliaikaa viedä pois, mutta kyllä se vain täytyy koittaa minimoida, koska ainahan sitä tahtoo itse pelata vaikka kaikki pelit. Mutta sitten jos ja kun on Alexin vuoro pelata, niin pitää vain olla iloinen hänen puolesta ja kannustaa häntä. On se tosiaan aika omalaatuinen linkki, mikä veskarien välillä on! Hokkanen kuvailee. 

”Tepsiin pääseminen on parasta, mitä mulle on jääkiekkoilijana tapahtunut”


”Kalle on pallopelilahjakas”, totesi Juuso Nieminen urheilijana monipuolisesta Hokkasesta, mutta jääkiekko on kuitenkin ollut maalivahdille selvä lajivalinta pienestä pitäen.

-   Ei mitään toista vaihtoehtoa ole koskaan ollutkaan, vaikka muita lajeja olenkin pelaillut. Tämä on aina ollut se oma juttu. Jääkiekko vaan… pelaaminen itsessään, kaikki siinä ympärillä, joukkue, voittaminen, se miten iso laji se on Suomessa - MM-kultaakin juhli torilla joku 100 000 ihmistä. On se niin oma maailmansa!

Hokkasen puhuessa jääkiekosta hymy, joka aina loistaa pelaajan kasvoilla, levenee entisestään ja silmissä tuikkii aito innostus. Vaikka nuoren jääkiekkoilijan arki on toisinaan hyvinkin raskasta päivittäisten treenien ja koulunkäynnin taikka armeijan yhdistämisen takia, viimeistään jäällä väsymys karisee pois.

-  Kun aamulla herää ennen auringonnousua, pakkaa kamat uupuneena ja syö nopeasti autossa matkalla treeneihin, käy toisinaan mielessä, että miksi ihmeessä tätä oikein tekee. Mutta sitten, kun näkee kopissa joukkuekaverit, pistää kamat päälle ja pääsee jäälle, muistaa taas, että miksi.

Jokainen nuori urheilija tietää, millaisia valintoja elämässä joutuu tekemään, kun päivästä toiseen elää urheilun ehdoilla; muille harrastuksille ei ole sijaa, joskus ajanpuutteesta kärsii koulu, toisinaan sosiaaliset suhteet, ja vapaa-ajasta tulee varsin vieras käsite. Hokkanen kuitenkin vakuuttaa, ettei koe jääneensä mistään paitsi.

Onhan niitä viikonloppuja, kun kaverit lähtevät pitämään hauskaa, mutta itselle se ei ole vaihtoehto, kun on treenejä tai pelejä. Hetken se voikin harmittaa, mutta heti kun pääsee hallille, on joukkueen kanssa ja saa pelata, tajuaa taas, että mielellään ne huvittelureissut uhraa, koska pelaaminen on sen arvoista. Jääkiekko on kokonaisuudessaan niin hienoa touhua, että en mä koe mitään menettäneeni sen takia - päinvastoin, se antaa todella paljon.

Hokkanen_IV.jpg

Haastattelun aikana Hokkanen tuokin muutamaan otteeseen esille sen, kuinka hallille ja koppiin on aina hyvä mennä, miten jääkiekko saattaa rajoittaa sosiaalista elämää urheilun ulkopuolella, mutta joukkueessa onkin sitten yli 20 ystävää. Hokkanen itsekin on joukkuetoveri parhaasta päästä.

Kalle on rauhallinen ja herättää luottamusta niin joukkueessa kuin valmentajassakin. Hän on hyvä ja positiivinen tyyppi, vähän erikoinen kaveri tietyllä tavalla niin kuin molarit yleensäkin ovat, kuului Niemisen kuvaus.

 Hokkanen itsekin nostaa esille iloisuutensa ja myönteisen asenteensa. Toisinaan kopissa ärräpäät lentelevät ja mailoja paiskotaan, mutta joukkueen maalivahdilla on oma ainutlaatuinen kykynsä keventää tunnelmaa.

Kyllä siinä aina alkaa naurattaa, kun joku kiukkuisena paiskoo mailaa kopissa. Ei se jääkiekko kuitenkaan niin vakavaa ole, ja vapaaehtoisestihan me kaikki siellä ollaan. Useimmiten käykin sitten niin, että kun yksi nauraa, vähitellen muutkin lähtee mukaan, ja ilmapiiri kevenee sitä kautta. En mä sitä tunnelmaa mitenkään tietoisesti pyri parantamaan - mä vain nauran silloin, kun naurattaa, Hokkanen tuumailee.

- Mä en oikein ota vakavasti mitään ja suhtaudun iloisesti kaikkeen mitä tapahtuukin. En mä usko, että hirveän moni mua joukkueessa ainakaan vihaa - tai toivon niin! Ehkä mä olen myös outo. Tosin, ainahan maalivahdit leimataan oudoiksi, vaikkei ne sitä olisikaan. Enkä mä kyllä ainakaan itseäni pidä mitenkään outona. Ehkä ne onkin ne varusteet, jotka tekee musta oudon. Tai lietolaisuus! Jaa-a, ehkä mä vähän outo sitten loppujen lopuksi kuitenkin olen!

Hokkanen_III.jpg

Kun 19-vuotiaalta maalivahdilta utelee tämän uran parasta muistoa, vastaus tulee yhtä nopeasti kuin joukkuetovereiden kolmanteen kysymykseen ”Monesko Manchester City on Valioliigassa tällä kaudella?”

Siirto Tepsiin! Sitä ennen joukkueessa oli paljon pelaajia, joita ei niin hirveästi kiinnostanut - he pelailivat, jotta oli jotain tekemistä. Mutta TPS:ssä oli heti kova kilpailu, jokainen pelaaja halusi pelata kovalla tasolla, rakentaa omaa urheilijan uraansa, voittaa ja menestyä. Tepsiin pääseminen on ehdottomasti parasta, mitä mulle on jääkiekkoilijana tapahtunut.

Sitten on Hokkasen aika katsoa vuorostaan eteenpäin - mitä hän haluaisi saavuttaa ja missä hän haluaisi olla 10 vuoden päästä? 

- Suomenmestaruus tai maailmanmestaruus olisi upea voittaa. Maailmanmestaruus nyt tuntuu aika utopistiselta ajatukselta, mutta suomenmestaruus ei ole niin epärealistinen unelma. 10 vuoden päästä mä haluaisin istuskella iltaa tässä samassa paikassa, kun takana on hyvin vedetyt aamutreenit, ja keskittyä seuraavaan päivään. Ja Tepsissä pelaisin, tottakai! Kuka Turusta nyt pois haluaisikaan - täällä on ihmisen hyvä elää ja olla.


PS. Hokkasen vastaus joukkuetovereiden kolmanteen kysymykseen: Ensimmäinen. 

Teksti ja kuvat: Hanni Hopsu