karuselli_superseries.jpgkaruselli_kunonaika.jpgkaruselli_tps_shop.jpg
8.7.2020

Silvennoisen Suvivieras, osa4: Juhani Jasu

Neljännessä osassa käsitellään TPS:n tuoretta sopimuspelaajaa Juhani Jasua!

artikkeli_jasu.jpg

Juhani Jasu on yksi monista tämän juttusarjan pelaajista, jonka tapaan haastattelun myötä ensimmäistä kertaa ikinä. Näissä haastatteluissa mietin aina melkeinpän eniten sitä, että mistä lähtisi liikkeelle.

Etenkin Jasun kaltaisen kokeneen ja monen mankelin läpi käyneen pelaajan kanssa aiheita ja vaihtoehtoja riittäisi, mutta tällä kertaa valinta on itsestäänselvä. Jasu näet saapuu paikalle keppien kanssa kävellen. Mitä ihmettä oikein tapahtui?

- Takareisi napsahti treeneissä kesken mäkivetojen ja sieltä katkesi jänne. Paikoiltaan lähdimme täysillä juoksemaan ja sitten se vain petti. Tunsin kyllä heti, että oli aika kova napsahdus, mutta en ajatellut siellä olisi jotain poikki mennyt. Se on nyt operoitu ja siitä pitäisi ihan toimiva peli tulla.

Jasu kertoo, että ennusteiden mukaan hän toipuu täyteen pelikuntoon kolmessa ja puolessa kuukaudessa, joten näillä näkymin hän ehtii kehiin Liigan alkuun mennessä. Jasu myös kertoo, että kyse on hänen uransa ensimmäisestä vakavammasta loukkaantumisesta.

- Ei sille oikein löytynyt mitään selitystä. Lääkäri sanoi, että näin vain joskus käy, eikä siihen tarvita mitään syytä.

Jasu sanoo olleensa onnekas, ettei vammoja ole tullut. Hänelle viikonkin poissaolo peleistä on ollut jo pitkä. Tätä voi pitää kieltämättä varsin merkittävän, sillä Jasu ei ole jäänyt mieleen pelaajana, joka varsinaisesti säästelisi itseään kentällä.

Tätä osoittaa mainiosti se näkyvin vamma, jonka hän on urallaan saanut. Jasun näet tunnistaa varsin uskottavasta ”kanadalaishymystä”, eli häneltä puuttuu eturivistä muutaman legon verran tavaraa.

- Ensimmäisen kerran niihin osui harjoituksissa kiekko, kun joku ampui lämärin ja kiekko kimposi mailan kautta suoraan suuhun. Kauden verran kävin niitä hammaslääkärissä korjauttamassa, mutta kun niihin tuli aina vain uusia osumia eivätkä ne pysyneet, niin sitten se vain jäi.

- Minulle teetettiin tekohampaat, joita käytin omissa häissäni, että saatiin kunnolliset kuvat otettua, mutta sen jälkeen en ole niitäkään käyttänyt. Kai sitä joku joskus ajattelee, että mikä lie katujen mies mahdan olla, mutta ei se minua haittaa.

Jasu on asettunut Turun keskustan liepeille asumaan perheensä kanssa. Vaikka vamman kuntouttaminen eittämättä on turhauttavaa puuhaa, niin 2- ja 5-vuotiaat pojat pitävät huolen siitä, että Jasulla riittää vilskettä ja virikkeitä.

- Keppien kanssa kun koittaa heidän perässään pysyä, niin siinä on omat haasteensa. Ei ainakaan tule jämähdettyä vain jonnekin sohvan tai sängyn pohjalle, eli heidän kanssaan pysyy kyllä liikkeessä, Jasu nauraa.

Muutoinkin perhe tuo tärkeää vastapainoa elämään ja pistää asioita perspektiiviin. Jopa ammattikiekkoilijalla, jonka arki pyörii urheilun ympärillä.

- Sen jälkeen kun sain lapsia olen suhtautunut pelaamiseen ehkä hieman terveemmin. Asiat jäävät väkisinkin hallille, eikä niitä tule liikaa enää murehdittua.

ERIKOISMIES JASU

Jasu kuuluu pelaajana siihen kategoriaan, josta minä usein löydän suosikkini. Hän on niitä näkymättömämpiä tekijöitä, joka on hyvä asioissa, joilla on valtava merkitys voittavassa jääkiekossa. Kun tarvitaan aloitusvoitto, Jasu on useimmiten jäällä. Kun ottelun ratkaisuhetkillä tarvitaan miestä painimaan ja vääntämään vastustajan maalin tuntumaan tai puolustamaan omaa häkkiä, Jasu on varma valinta. Hän

on myös niitä pelonsekaisin tuntein ihailemiani rämäpäitä, joille on täysin arkista ja luonnollista mennä jäätävän lämärin tielle. Jasu on puolustava hyökkääjä ja erikoismies, mutta onko hän ollut sitä aina?

- Olen ollut kokonaisvaltainen pelaaja ihan juniorinakin, mutta tietysti silloin rooli oli hyökkäävämpi. Nousin Liigaan aika nuorena ja käytännössä ilman Mestis-vuosia ja halusin nimenomaan suoraan Liigaan, joten aloin kiinnittää huomiota aloituksiin ja puolustuspään pelaamiseen, jotta saisin sitä kautta peliaikaa. Jotenkin se vain tuli aivan luonnostaan siinä kohtaa.

Jokainen pelaaja roolista riippumatta kuitenkin haluaa tehdä osansa pelissä ja haluaa tuntea onnistumisia. Jasulle, joka tuskin tulee kultakypärää päässään pitämään, onnistumiset tarkoittavat esimerkiksi juuri isoa aloitusvoittoa tai muuta vastaavaa onnistumista. Kun tehopisteet eivät toimi onnistumisen mittarina, niin se ei tarkoita sitä, etteikö Jasullakin olisi omat mittarinsa onnistumiselle.

- Olin muutamana kautena Tapparassa peliajoissa kolmen kärjessä ja sitä tulee paljon seurattua. Se on myös tärkeää, että millaisissa tilanteissa olen jäällä, eli olenko ratkaisuhetkillä kentällä ja miten siellä onnistun.

Tästä voisi kuvitella, että maalintekijä ja puolustava sentteri elävät hieman eri maailmoissa, mutta totuus on toinen, ainakin jos Jasulta kysytään. Samalla tavalla niin maalipyssy kuin oman pään eksperttikin kaipaa arvostusta ja ennen kaikkea tunnetta siitä, että häneen todella luotetaan.

- Tarvitsen sen, että pystyn hyvällä tasolla pelaamaan. Olen ollut sellaisessakin tilanteessa ollut ja silloin pelaaminen on epävarmaa. Itseluottamus kulkee täysin käsi kädessä sen kanssa. Peli menee virheiden välttelyksi. Et uskalla ottaa aloitteitta kentällä ja menet sinne vain selviytymään.

- Sehän se juuri on, että miten saataisiin mahdollisimman monelle pelaajalle se tunne, että on tärkeä. Ei sellaista joukkuetta olekaan, jossa jokainen pelaa juuri niin paljon kuin haluaa ja sellaisessa roolissa kuin haluaa. Se ei ole vain valmentajien vaan koko joukkueen asia, että arvostetaan sitä, joka pelaa 20 minuuttia ja myös sitä, joka pelaakin vain sen 10 minuuttia.

MYSTINEN VOITTAMISEN KULTTUURI

Voittaminen on asia, joka yhdistyy Jasuun väkisinkin. Hän tulee Turkuun Tapparasta, jota voi huoletta kutsua moderniksi dynastiaksi. Hän on päässyt kokemaan juuri niitä hetkiä, joista Turussa haaveillaan. Hän nosti Kanada-kiulua kirvesrintana kahteen otteeseen. Mutta mitä voittaminen vaatii?

- Pitkän runkosarjan aikana täytyy syntyä usko siihen, että on tilanne pelissä mikä tahansa, niin koko joukkue uskoo siihen, että peli voitetaan ja siihen löydetään aina jokin keino. Missään kohtaa ei tule hätä tai pakonomainen tunne, että täytyy vetää joku kani hatusta, jotta voitettaisiin erä tai peli tai mikä tilanne silloin sitten onkaan. Ainakin niissä mestarijoukkueissa, joissa pelasin, se vain huokui kaikista, että ”kyllä tämä vielä hoidetaan.” Se tietty rauhallisuus oli aina läsnä sekä aitiossa että kentällä.

Puhumme Jasun kanssa niistä kuuluisista pienistä asioista ja marginaaleista, jotka lopulta ratkaisevat ja joilla on kokoaan suurempi merkitys yksittäisen tilanteen, ottelun ja sitä kautta jopa ottelusarjan voittamisessa. Kuten kulunut ajatus kuuluu, voi vain yksi joukkue nostaa kannua kerrallaan. Jasukin oli etenkin Lukko-kausiin ollut hyvissä ja voittavissa joukkueissa, jotka eivät ole menneet aivan päätyyn asti.

Itse en suostu hyväksymään sitä ajatusta, että vain voittaminen merkitsee. Voittajien nimet kirjoitetaan kannuun, mutta jos asettaa tavoitteet korkealle, eikä aivan pääse sinne, niin onko matka täysin arvoton? Mielestäni matkallakin on aina oma merkityksensä, jota ei sovi vähätellä, vaikka putoaisikin junasta ennen pääteasemaa.

Mutta miten asian näkee mies, joka on kokenut sekä pettymykset että ilon hetket? Määrittääkö tulos kaiken? Onko kausi epäonnistunut, jos joukkue ei voita mestaruutta?

- En näe esimerkiksi niitä Lukon kausia epäonnistumisina. Silloin ne ehkä tuntuivat siltä, mutta en ajattele enää niin. Onhan urheilussa muutakin. Silloin Raumalla se yhteisöllisyys oli todella kovaa luokkaa. Urheilulla on tärkeä osuus ihmisten elämässä muutoinkin kuin voittojen hetkillä. Kun on laittanut kaiken likoon ja se ei riitä, niin tokihan se kaivelee, mutta sen pystyy käsittelemään ja asian kanssa voi olla sinut, vaikka ei voittaisikaan mestaruutta.

En malta olla ottamatta Jasun kanssa puheeksi kevättä 2018, jolloin TPS meni pidemmälle kuin aikoihin. Jasu oli muun Tapparan kanssa sarjassa paikoin todella pahastikin alakynnessä. TPS pitkälti vei pelejä, mutta aina, kun joukkue sitä tarvitsi, niin Tappara keksi keinon tehdä tarvitsemansa maalin.

Olen sanonut sarjasta useaan kertaan, että pidin sitä mestarin oppituntina ja vitsaillut, että Tappara oli sarjassa Tepsiä parempi vain pelien voittamisessa.

Kyseisellä kaudella Tappara päätyi hopealle, mutta kun mietin sarjaa uudestaan juttutuokiomme aikana, tulee mieleen, että kyseinen sarja taisi olla esimerkki juuri siitä, mistä Jasu puhui. Siitä, että Tapparalla vain oli se vaadittava rauhallisuus ja usko, että peli kääntyy heille.

- En voi väittää muistavani jokaista peliä niin tarkkaan, mutta meillä oli se tunne, että pystymme voittamaan vaikka olisimmekin niin sanotusti ”huonompia” yksittäisissä peleissä. Se oli todella tyly sarja meiltä.

- Siinä on tietysti se kääntöpuoli, että etenkin runkosarjassa emme saaneet ihan kaikkea itsestämme peleissä irti ja teimme vain sen, mikä oli pakko. Eli kävimme lopussa tekemässä ne tarvittavat maalit ja lähdimme kotiin. Se voi näyttää ulkopuolisen silmiin ylimieliseltä, mutta ei se ole siitä. Kaipa ihmismieli vain toimii niin, että välillä tekee vain sen mikä riittää. Ei kukaan koskaan tahallaan niin pelaa.

Tämä on sitä kuuluisaa voittamisen kulttuuria, jonka jokainen esimerkiksi TPS:n triplamestaruudet nähnyt tunnistaa. Voittamisen kulttuuria on vaikea määritellä ja se tuntuu joskus jopa absurdilta liitteeltä, joka isketään pelaajaan, joka tulee voittavasta joukkueesta.

Jasunkin kohdalla käsite on varmasti mainittu, mutta se ei tarkoita sitä, että hänelle olisi mestaruusmitalin yhteydessä annettu jokin taikapussukka, josta hän voisi ripotella maagista kultapölyä TPS:n koppiin, joka levittäisi voittamisen tietoutta pelaajien keskuuteen. Eli kun astutaan ihan reaalimaailmaan, niin mitä Jasun mielestä tämän mystisen käsitteen takaa löytyy?

- Muistan itsekin nuorempana sitä ihmetelleeni, että mikä juttu se muka on, mutta ei sitä oikein pysty selittämään. Eihän Tapparassakaan ollut niin, että joka ukko olisi ollut voittamassa finaaleita ja sitä ja tätä. Siellä oli nuoria pelaajia, muualta tulleita pelaajia ja paljon sellaisia pelaajia, jotka eivät olleet voittaneet vielä mitään. Mutta kun ydinpelaajia on tarpeeksi monta, niin se rauhallisuus vain leviää. Eli jos toisin päin ajatelleen, että kopissa on jatkuvasti paniikki päällä, niin kyllä sekin leviää.

 

Markku Silvennoinen

Kirjoittaja on Radio Cityn TPS-selostaja