kausikortti_karuselli.jpgkaudenavaus_uusi_karuselli.jpgkaruselli_tps_shop.jpg
20.5.2019

Silvennoisen suvivieras, osa 1: Lauri Pajuniemi

Markku Silvennoisen 17-osaisen juttusarjan aloittaa Lauri Pajuniemi.

pajuniemi_artikkeli.png

Olen pannut merkille, että Lauri Pajuniemi ei puhetyyliltään kuulosta täysin turkulainen. Hänen sukunsa on kotoisin Satakunnasta ja Tampereelta. Se on jättänyt jälkensä ja syönyt Turun murteen paksuimmat kohdat. Eikä Pajuniemi olekaan aivan paljasjalkainen Turun poika, mutta eivät ne jalkaan eksyneet ulkopaikkakuntalaiset sukat kuitenkaan kovin paksut ole.

– Synnyin Tampereella, mutta asuimme siellä sen jälkeen ehkä kuukauden tai kaksi. Sitä seurasi muutama kuukausi Lahdessa ja kahdeksankuukautisena olen asunut jo täällä, joten mitään muistikuvia ei muualta ole jäänyt, hän kertoo.

Kiekko on löytänyt tiensä Pajuniemen maailmaan jo nuorena. Tyylikin kuuluu perinteisimpien joukkoon.

– Se lähti, kun serkkupojat veivät minua ensimmäistä kertaa jäälle mökkimme lähistöllä. Siellä oli sellainen kuin Riuttalan ulkojää, joka ei enää taideta pitää kunnossa. Siitä heräsi kiinnostus jääkiekkoa kohtaan ja se jatkui ulkojäillä, niin kuin varmasti monen kohdalla on käynyt.

Ulkojäät pitivät otteessaan, mutta Pajuniemen kova intohimo jääkiekon pelaamista kohtaan kävi nopeasti todella kovaksi ja lisää olisi saatava, mutta aivan heti ei nuori pelaajanalku saanut tahtoaan läpi.

– Aloin 4-5-vuotiaana vinkumaan, että pääsisin johonkin joukkueeseen pelaamaan ja vanhemmat yrittivät ensin keksiä kaiken maailman lajit ennen jääkiekkoa, kun eivät oikein halunneet, että aloittaisin sen pelaamisen. En tiedä syytä miksi. Varmaan tiesivät, että se vie niin paljon aikaa, kun joutuisivat kuskailemaan sun muuta. Eikä siinä sen kummempaa ollut, kun kerran treeneihin päästivät, niin kuskasivat kyllä joka paikkaan ja ehkä vähän liikaakin.

– C-junnuissa tahti alkoi kiristyä ja alkoi olla aamutreenejä, harjoitukset pitenivät ja niihin mentiin suoraan koulusta. Silloin vanhemmat joutuivat tinkimään töistään sen eteen. Tuskin he sitä enää pahakseen pistävät.

– 7-vuotiaana he sitten antoivat minulle periksi. Ensimmäisen syksyn olin luistelukoulussa ja sen jälkeen alettiin kasaamaan joukkueita, että siitä se sitten lähti. Ehkä se toisaalta oli hyvä, etten heti saanut tahtoani läpi, niin into lajiin säilyi ja kantoi ihan näihin päiviin asti, kun vieläkin mennään mieli kirkkaana.

ISÄ SUOJELEE PELURIN INTOA

Seuravalinta oli myös selvä. Lauri Pajuniemi on edustanut Tepsiä alusta lähtien. Juniorivuosiin mahtuu jos jonkinlaista, mutta rakkaimpina muistoinaan Pajuniemi mainitsee D-junioreiden epäviralliset Suomen mestaruudet, joita nykyjoukkueesta oli voittamassa myös Olli Kaskinen ja Nuutti Viitasalo. Jälkimmäinen tosin Pajuniemen mukaan oli mukana “puremassa tuppia.” Näiltä reissuilta on tarttunut myös juniorivuosien ikimuistoisin hetki.

– Finaalissa Kärppiä vastaan, jonka voitimme lopulta 7-3, pääsin läpiajoon ja päätin jostain syystä ampua. Veto osui maalin takarautaan ja lähdin tuulettamaan. Silloin minulla oli tapana tuulettaa luistelemalla täysillä kohti vaihtoaitiota, jotta muut eivät ehtisi tuuletukseen mukaan, mutta kaikki kuitenkin seurasivat perässä.

– Huomasin yhtäkkiä, että Kärpät oli menossa viidellä nollaa vastaan kohti meidän maaliamme. Tuomari ei ollut nähnyt maaliani ja sitten tuli vähän kiire. Minulla oli yhä hyvä vauhti päällä, joten ehdin siihen vielä mukaan ja pääsin tökkäämään mailaa väiin, kun he vielä syöttelivät siinä edestakaisin. Vaihtoaitioon kun pääsin, niin kyllä siinä nuorella Laurilla vähän poru pääsi, kun maalia ei hyväsytty. Sen jälkeen en olekaan jääkiekon takia itkenyt.

Ala-asteen jälkeen Pajuniemi oli valinnan edessä. Hän olisi jo 7.luokalla ollut halukas panostamaan jääkiekkoon entistä enemmän, mutta vanhemmat olivat toista mieltä.

– Suurin osa joukkuekavereista meni yläasteelle Puropellon kouluun, jossa pääsi aamujäille pari-kolme kertaa viikossa. Olisin halunnut sinne myös, mutta isä kielsi ja sanoi, että menisin ihan normaalille yläasteelle. Hän ei suostunut päätöstä perustelemaan eikä siinä alaikäisellä tietenkään paljoa sanottavaa ole.

Isän päätös tuntui katkeralta, mutta sen takana oli omakohtaisten kokemusten tuoma viisaus ja halu vaalia pojan kipinää rakkaaseen lajiin.

– Isä perusteli sen sitten myöhemmin niin, että jos olisin 14-vuotiaana joka aamu lähtenyt kuuden-seitsemän aikaan Moisiosta jäähallille, niin olisiko minulla riittänyt motivaatio kovaan treenaamiseen ja ennen kaikkea se, että olisiko into loppunut. Siitä hän sanoi pelkäävänsä. Isäni on entinen hiihtäjä ja hänen uransa loppui parikymppisenä loukkaantumiseen. Hän halusi sillä tavalla varmistaa, etten tekisi samoja virheitä kuin hän. Intoa minulla on yhä tänä päivänä, eikä tämä tunnu milloinkaan miltään puurtamiselta. Oli hyvä, että joku katsoi nuorempana päälle.

KAIKKI LÄHTEE KORVIEN VÄLISTÄ

Pajuniemi on nuori ja tavoitteellinen kiekkoilija, joka tekee töitä kehityksen eteen. Kehitys näkyy ja tuntuu konkreettisesti harjoituksissa, mutta niin tärkeitä kuin fyysiset ominaisuudet ovatkin, näkee Pajuniemi henkisen puolen kehityksen tärkeimpänä.

– Luulen, että jääkiekkoilijalla se kehitys tapahtuu korvien välissä. Se on ihan sama nostatko sata vai kolmesataa kiloa penkistä, jos sinulla on pääkoppa mukana pelissä, sinulla on itseluottamusta, uskallat haastaa ja laukaus lähtee nopeasti, niin pärjäät kyllä. Ei pelistä tule mitään ilman itseluottamusta.

Tähän osittain tiivistyy myös Pajuniemen oma tarina viime kauden osalta. Keväällä 2018 Pajuniemi hohti komeetan lailla ja läpimurtoa odotti moni. Myös Pajuniemi itse. Kaudesta tuli kuitenkin kokonaisuutena varsin tuskainen taival.

– Minulla taisi olla kahdenkymmenen pelin jälkeen tehot 1+1 ja oli vaikeaa. Etsin tekosyitä enkä katsonut oikein edes peiliin. Kävin TUTOssa pelaamassa yhden pelin, sain paljon peliaikaa ja peli maistui, mutta siihen perään tuli hetken päästä vamma. Silloin kun istuin katsomossa pelejä katsomassa, niin iski valtava halu päästä kentälle näyttämään mitä osaan.

– Kimmo Rintasen kanssa treenasimme aika kovaa jonkin aikaa. Sen puoleen oli hyvä, että silloin meni käsi, joten pystyin kuitenkin luistelemaan paljon. Kun pääsin takaisin kehiin, niin minulla taisi olla yhdeksääntoista peliin yksitoista pistettä tai jotain vastaava. Se alkoi kuulostaa jo sellaiselta miltä pitikin. Loppukausi meni kuitenkin hieman pilalle, kun oli koko ajan jotain vaivaa jossain.

Kuten Pajuniemi aiemmin korosti, on korvien välin merkitys jääkiekkolijalle valtava. Itseluottamus vaatii aina onnistumisia, mutta pohja onnistumiselle ja sitä kautta itseluottamukselle alkaa rakentumaan siitä, millaisia valintoja kentällä tekee ja millaisella asenteella sinne menee.

– Pääkopasta se kiinni oli, että pinnoja alkoi tulla. Se oli se halu näyttää, joka ajoi eteenpäin. Kun sain kiekon, niin lähdin tekemään maalia enkä katselemaan ympärilleni, että kuka on vapaana, kenelle voisin siirtää vastuun, että ehkä hän sitten tekee tai ehkä saan häneltä kiekon takaisin takatolpalle.

Nuorella pelaajalla pitää myös olla uskallusta pelata vaistoilla ja omilla vahvuuksilla. Rohkeutta Pajuniemiellä on ollut aina. Joskus ehkä liiankin kanssa. Tätä kuvastaa osuvasti tarina hänen ensimmäisestä pelistään TPS:n edustusjoukkueessa.

– Olimme Pitsiturnauksessa ja pelasin samassa ketjussa Jasper Lindstenin ja Patrik Virran kanssa. Menin maalin eteen, löin poikkarilla pakkia ja katsoin sitten vasta, kuka siitä kääntyi. Siinä seisoi Markus Kankaanperä, joka käski painumaan v—uun ja minä tietysti sanoin samat terveiset takaisin. Tuomari tuli siihen ja tokaisi, että “älä tee itsemurhaa vaan lähde äkkiä pois.”

– Kiitin neuvosta, tottelin ja totesin, etten ehkä olekaan vielä mikään “kurko” näissä kaukaloissa, jos tuomarikin tulee varoittelemaan.

RINTASEN KOULU KEHITTÄÄ

Pajuniemen sopimus oli viime kauden jälkeen katkolla, mutta TPS:n iloksi nuori hyökkääjä sutaisi nimensä uuteen kaksivuotiseen sopimukseen. Aivan muodollisuutena sopimuksen allekirjoitusta ei voi pitää, mutta Pajuniemellä ei kuitenkaan ole mikään kiire pois kotikaupungistaan.

– Kyllä siitä aika kauankin käytiin keskustelua. Nuori pelaaja tarvitsee myös roolia ja vastuuta. Viime kaudella sitä ei ollut, enkä onnistunut sitä askelta ottamaan, että pystyisin vastuuta kantamaan. Kuulin, että sama valmennustiimi pysyy ja Rintasen kanssa kun olemme paljon asioita työstäneet, niin hän on yksi suuri syy siihen, että halusin jäädä. Myös Tepsin tilanne vaikutti, kun nyt tulee pienimuotoinen nuorennusleikkaus, eli tuntuu siltä, että jos pelaa hyvin, niin vastuuta olisi myös tarjolla.

– Tietysti myös se on iso juttu, että saan pelata kotikaupungissa. Teen kyllä kaikkeni, että saisin Tepsissä pelata. Jos en jostain syystä saisi pelata tai täällä ei olisi mahdollsita kehittyä, niin sitten tietysti menisin ura edellä, mutta täällä on mahdollisuus kehittyä ja hyvät puitteet, niin totta kai jäin Tepsiin.

Viime kaudella Pajuniemeä ei hymyilyttänyt, mutta uusi kausi on jälleen myös uusi mahdollisuus. Vastoinkäymisten ei saa antaa nujertaa vaan niistä pitää oppia. Pajuniemi sai viime kauden vaikeuksista pakkiinsa kosolti uusia työkaluja ja on sen myötä jälleen valmiimpi tekemään läpimurtoa.

– Henkisellä puolella olen kasvanut, eli jos hommat ei kulje, niin osaan käsitellä asiat paremmin ja muistan jatkossa, että miten homma on aiemmin lähtenyt taas kulkemaan.

Seuraavana Silvennoisen suvivieraana hyökkääjä Oskari Lehtinen.

Markku Silvennoinen

Kirjoittaja on Radio Cityn TPS-selostaja