15.3.2018

Henrik Tallinder – kova mutta rehti

Henrik Tallinder on yli 20-vuotisella ammattilaisurallaan nähnyt kutakuinkin kaiken mahdollisen. Sinä aikana Tallinderille on muodostunut selkeä kuva mistä jääkiekossa on hänen mielestään kyse ja mikä pitäisi olla pelin henki.

 Tallinder sisääntulo.jpg

Yksi työni suurista iloista on ollut katsoa läheltä Henrik Tallinderin pelaamista. Se saattaa juontaa juurensa siihen, että Tallinder muistuttaa joiltain osin erästä kaikkien aikojen suosikeistani.

Olen joskus taannoin vitsaillut, että Tallinder on tieteellisen kokeen tulos. TPS:n palkkaamat tiedemiehet etsivät 90-luvulla kookasta ja kiekollisesti lahjakasta pakkia, jolle alettiin antaa säännöllisesti Jukka ”Känä” Virtasen DNA:ta, jotta saataisiin luotua täydellinen puolustaja. Sopiva koehenkilö löytyi Ruotsista ja ainoa ehto oli se, että prosessin valmistuttua hänen pitäisi pelata vähintään yksi kausi Turussa. Ja numerolla 10, tietenkin.

Vitsi on todella väsynyt, myönnän sen auliisti. Mutta se pitää kuitenkin sen verran todellisuutta sisällään, että Tallinder tosiaan tuo mieleen juuri Virtasen. ”Känä” ei juuri virheitä kaukalossa tehnyt ja hän oli vastustajille suunnilleen yhtä hellä kuin tiiliseinä. Tässä suhteessa Tallinder on veistetty tismalleen samasta puusta.

Olin 16-vuotias, kun Tallinder viimeksi pelasi Tepsissä. Muistikuvat siitä ajasta ovat erittäin etäiset eikä videotodisteitakaan ole hyllyyni jonoksi asti kertynyt. Ovatko vuodet muokanneet Tallinderia kovastikin vai onko hän samanlainen peluri jo silloin kauan sitten?

— Pohjimmiltani olen aivan sama pelaaja ja ihminen kuin silloin. Suurin osa siitä juontaa juurensa kuitenkin jo lapsuuteen ja siihen miten sinut on kasvatettu. En ole koskaan hyväksynyt eitä vastaukseksi ja olen aina halunnut todistaa epäilyt vääriksi. Onnistuin siinä, mutta tietysti olen nyt paljon vanhempi ja kokeneempi. 

— Se on hauskaa miten sitä tulee kompensoitua juttuja. Nuorempana olin jäällä typerä, jopa tyhmä ja sitä tuli oltua ehkä jään ulkopuolellakin! Mutta silloin oli energiaa mennä paikkaamaan omat virheet. Nyt vanhempana siihen ei ole enää varaa, joten on parempi alun alkaenkin olla oikealla tontilla.

Matkaa ääripäiden välillä

Vaikka ikä ei mielestäni Tallinderin menoa kaukalossa todellakaan haittaa, niin meneillään on ammattilaisuran 21.kausi. Mikä on kaikkien näiden vuosien jälkeen se juttu, mistä hän kiekossa eniten nauttii?

— Rakastan koppiin menemistä. Jopa silloinkin, kun joukkueelle kulkee huonosti. Kun menet koppiin, niin saat kokea ne äärimmäiset tunteet, joiden äärelle et pääse millään muulla työpaikalla. Voit olla vaikka kuinka alamaissa, mutta kun menet koppiin ja koet ne tunteet, niin pois lähtiessä voit todeta, ettei tappio ole maailmanloppu ja päättää, että ensi kerralla painat entistä kovempaa, jotta tulos menisi toiseen suuntaan.

— Sitten taas kun kaikki rullaa juuri niin kuin pitää...ei sen parempaa tunnetta olekaan! Kaikki mitä teetkin, se on helppoa. Vaikka lasten kanssa herääminen todella aikaisin, helppoa! Nukuit ehkä neljä tuntia, mutta hei, voittoputki on päällä, joten sekään ei tunnu missään. Mutta siinä se juttu on. Rakastan sitä tunteiden vuoristorataa, kun koko ajan mennään ylös ja tullaan alas.

Olemme ehdottomasti yhtä mieltä siitä, että kontrastit ovat tärkeitä niin kiekossa kuin elämässäkin. Miten voisi tuntea iloa, ellei tietäisi miltä tuntuu olla alamaissa. Tallinder tiivistää asian arkisella esimerkillä.

— Ajattele vaikka sitä, että saat esimerkiksi ”Jortsulta” (Hannu Jortikka) oikein kunnolla rapaa. Olet siipi maassa ja haluat seuraavana päivänä näyttää kunnolla ja päivän päätteeksi hän kehuu sinua, että teitpä hyvää työtä. Se on pirun upea tunne. Kuin olisit maailman paras pelaaja! Mutta se tunne vaatii sen, että käyt ensin alhaalla.

Muiden muassa Eric Perrin on käyttänyt sanontaa ”don’t let the highs get too high or the lows get too low” haastatellessani häntä. Uskotko siihen?

— Juuri siihen pitää pystyä, jos aikoo menestyä. Tunnetilat käyvät korkealla ja syöksyvät myös alas, mutta sitä pitää osata myös kontrolloida.

Jos koppielämä ja siellä eletty tunneskaala on parasta, niin kolikolla on oltava toinenkin puoli. Kun kysyn onko kiekossa asioita mitä hän vihaa, ei Tallinder suostu menemään aivan niin pitkälle. Viha on liian voimakas sana. Mutta asioita, joista Tallinder ei pidä, löytyy kyllä.

— Joillain tavoilla kotimainen liiga on unohtanut mistä jääkiekossa on kyse. Jääkiekko on kontaktilaji ja sen pitäisi olla kova, viihdyttävä laji. Mutta sitten tulee näitä, kun vaikkapa Jonne Virtanen pudottaa hanskansa ja saa kahden ottelun pelikiellon plus sakot siihen päälle. Mistä? Tappelemisestako? Mielestäni jos kaksi pelaajaa käy kuumana ja haluaa tapella, niin minulla ei ole mitään sitä vastaan. Siten se saadaan pois päiväjärjestyksestä saman tien ja kaikki turhautuminen purkautuu välittömästi. Se on yleisölle yleensä hyvä show ja sillä on hyvä vaikutus peliin.

— Toinen mistä en pidä on sukeltelu. Enemmän ja enemmän näkee sitä, kun joku saa pienenkin osuman ja heittäytyy kuin jalkapalloilija. Heh, taidan saada tästä jalkapalloväen vihat niskaani, mutta oli miten oli, en pidä siitä, että sukeltelua esiintyy nykykiekossa. Okei, teemme kivulaita asioita toisillemme kaukalossa, mutta älä liioittele sitä, jotta tuomarin on pakko puhaltaa jäähy! Totta kai se sattuu, tämä on jääkiekkoa, jossa tarkoitus on antaa iskuja ja ottaa niitä vastaan. Tuomarit ovat jäällä sitä varten, että he arvioivat onko kyseessä jäähyn paikka vai ei.

Tallinder katse.jpg

Tämä on asia, josta kannamme Tallinderin kanssa yhdessä huolta. Tuomarin tehtävä on tarpeeksi hankala ilman sitä, että pelaajat yrittävät vaikuttaa tuomioihin dramatisoimalla tilanteita.

— Eikä siinä mitään, jos vaikka koukkaan vastustajaa kunnolla, niin minulle kuuluukin tulla jäähy, mutta jos hän selvästi sukeltaa, niin pitää sekin ottaa yhtä lailla pois.

Heitän Tallinderille, että toisaalta mielestäni niissä tilanteissa sukeltaminen on koukkaamista pahempi rike ja ennemmin se pitäisi puhaltaa pois. Hän ei heti osta ajatusta vaan toteaa koukunkin olevan jäähyn paikka. Jatkan toteamalla, että jos peliä vihellettäisiin tismalleen sääntökirjan mukaisesti, niin jäähyaitio olisi koko ajan täynnä. Nostan esimerkiksi maalineduspelaamisen ja sen mitä tapahtuisi, jos tuomarit alkaisivat rankaisemaan jokaisesta poikittaisesta mailasta.

— Heh, tuo on totta. Minulla ei olisi enää töitä, jos linja olisi niin tarkka.

Kerron Tallinderille kuinka en siedä sitä, että sääntökirja sitoo tuomareiden kädet tilanteissa, joissa pelaaja loukkaantuu. Kirja ei anna vaihtoehtoja, vaan ainoa oikea tuomio on ulosajo. Sen lisäksi, että tuomarin pitäisi hallita oma haastava tehtävänsä, niin sääntökirjan mukaan heillä pitäisi kärjistetysti ilmaistuna olla vielä lääkärinkin pätevyys, koska on nimenomaan tuomarin tehtävä kyseisissä tilanteissa arvioida onko pelaaja loukkaantunut vai ei.

— Niinpä, se on täysin väärin! Jos kyseessä on vaikka väärä taklaus, niin okei. Mutta jos taklaus on puhdas ja joku siitä loukkaantuu, niin sillä ei pitäisi olla mitään väliä.

Jekyll & Hyde

Haastatteleminen on iso osa työtäni ja useimmiten se on mukavaa ja mielenkiintoista. Harvoin niistä jää kuitenkaan itselle muuta kouraan kuin mukava juttutuokio, joka vähintään avartaa ja parhaassa tapauksessa rikkoo tai vahvistaa käsityksiä kulloisestakin aiheesta. Ja tietysti toivon mukaan myös onnistunut juttu.

Tallinderin kanssa käyty keskustelu kuitenkin antoi myös henkilökohtaisesti paljon. Syyskauden puolella tätä haastattelua tehdessä olin alamaissa, sillä tunsin tehneeni edeltävinä parina viikkona työni huonosti. Selostuksista puuttui jotain enkä ollut mielestäni niin hyvin mukana peleissä kuin olisi pitänyt olla.

Kokenut pelaaja osaa antaa arvokkaan, mutta yksinkertaisen vinkin. Vaikka ammattiemme vaatimukset ovat (onneksi) hyvin erilaiset, niin pitkän kauden aikana on sekä pelaajien kuin selostajienkin elämä aika lailla pakattu täyteen jääkiekkoa.

Tallinder muistuttaa, että kun on kiekossa kiinni koko ajan, niin tarvitaan välillä virikkeitä muualta. Ajatukset on saatava irti lätkästä tai muuten siihen liittyviä asioita tulee vatvottua aivan liikaa. Hän kannusti minua etsimään innoitusta ja inspiraatiota aivan arkisistakin asioista. Sitä hän pitää pitkän uransa salaisuutena.

— Inspiraatio on kaiken avain ja sitä voi saada mistä vain. Se voi tulla lukiessa kirjaa tai lehteä. Se voi tulla kun kuulet jotain radiosta tai kun musiikkia kuunnellessasi kuulet jonkin kappaleen, jonka sanoitus käy järkeen juuri siinä hetkessä. Se voi löytyä vaikka tällaisesta keskustelusta, jota me nyt käymme tai ihan mistä vain.

Joskus inspiraatio tulee siitä, kun asiat pistetään perspektiiviin.

— Vaimoni isoisä on talvisodan veteraaneja. Hän ei yleensä puhu siitä, mutta kerran hän kertoi siitä miten hän oli 16-vuotias joutuessaan rintamalle. Mitä 16-vuotias edes vielä tietää elämästä? Ei mitään! Mutta hän meni sodan keskelle ja teki parhaansa. Sain siitä valtavasti innoitusta, kun ajattelin, että hän laittoi koko elämänsä peliin niin nuorena. Se on urheutta. Sen rinnalla laukausten eteen heittäytyminen tuntuu niin mitättömältä, kun mietin häntä 16-vuotiaana väistelemässä luoteja.

Tallinder tuo mieleen tarinan Tri Jekyllistä ja Hra Hydestä, koska se, millainen pelaaja hän on, ei päällisin puolin korreloi lainkaan siihen millainen hän on kaukalon ulkopuolella. Tyttöystäväni, joka ei hirveästi kiekkoa seuraa, käy katsomassa pelin-pari kaudessa. Kun Tallinder palasi Turkuun, kehotin tyttöystävääni kiinnittämään huomiota juuri Tallinderiin. Pelin jälkeen kysyin, että eikös se numero seiska ollutkin tyly vastustajalle? Saatuani myöntävän vastauksen kysyin: ”uskoisitko, että sama kaveri on kaukalon ulkopuolella aivan tavallinen lempeä ja leppoisa ruotsalainen perheenisä, joka tykkää heittää vitsiä?” Tämä ristiriita kiehtoo tavattomasti, joten parempi kysyä mieheltä itseltään miten tällainen epäsuhta on edes mahdollinen.

— Kaukalossa kyse on voittamisesta ja minä todella haluan voittaa. Tuomaritkin ovat kysyneet minulta, että miten ihmeessä olen niin karmea tyyppi kaukalossa, mutta sen ulkopuolella rento kaveri, joka ei satuttaisi kärpästäkään. Se tulee sydämestä, enkä sitä edes ajattele. Pelityylini on tuonut minulle menestystä enkä ole nähnyt syytä muuttaa sitä, etenkään nyt melkein nelikymppisenä. Se on toki kaksipiippuinen juttu, sillä välillä se menee yli ja sitten istun jäähyllä. Olen kuitenkin pelityylini ansiosta paljon enemmän hyödyksi kuin haitaksi.

Tallinder palaute.jpg

Vaikka Tallinder pelaa kovaa ja on paikoin jopa ilkeä vastustajlle, olen oppinut pitämään häntä pelajaana, jolla on kuitenkin vahva moraalinen selkäranka. Pelaajana, joka haluaa jääkiekon olevan kovaa mutta silti pohjimmiltaan rehtiä siinä mielessä, että kaukalossa tosiaan sekä annetaan että myös otetaan iskuja.

— Kyllä, juuri niin haluan lätkää pelattavan. Teen kyllä ikäviä asioita pelin tiimellyksessä eivätkä vastustajat pidä niistä. Ehkä ansaitsisin niistä useamminkin jäähyjä. Minusta vastustajan kunnioitus on sitä, ettei mennä rajojen yli, mutta se raja on toisaalta todella häilyvä. On varmasti vastustajia, jotka vihaavat minua ja minua vastaan pelaamista, koska heidän mielestään astun jatkuvasti sen rajan yli. Toisaalta on myös niitä, jotka näkevät toisin. Vastustajan kunnioitus on mielestäni hiukan karissut vuosien varrella, mutta edelleen olen sitä mieltä pelin henki pitäisi olla se, että annetaan iskuja sekä otetaan niitä vastaan, mutta samalla ei myöskään oteta vapauksia toisen terveyden suhteen.

Vanha sanonta kuuluu, että jääkiekon tulisi olla ”kovaa, mutta reilua.” Olen useamman vuoden ajan pohtinut sitä, että onko jääkiekko lopulta reilu peli. Sen kuuluu minunkin mielestäni olla kovaa ja nimenomaan rehtiä tavalla, jonka Tallinder yllä kuvaili, mutta reiluus on ehkä väärä sana kilpakiekon yhteydessä. Reilua peliä pelataan ehkä firman höntsävuoroilla, joissa ollaan vain hommaamassa hikeä pintaan. Kaikki noudattavat sääntöjä ja kilpailuvietti pysyy aisoissa.

Ammattilaiskaukalossa kyse on, kuten Tallinder itsekin sanoi, voittamisesta. Ja voittaakseen pelaajat etsivät koko ajan pieniä etuja kaukalossa. Tässä onkin juuri jääkiekon kiehtova ristiriita. Pelaajat haluavat ylläpitää kovaa peliä ja keskinäiseen kunnioitukseen pohjaavaa moraalia, mutta peli itsessään on niin nopeaa, intensiivistä ja alkukantaista hormonien sekä tunteiden ryöpsähtelyä, että kun raja on ennestäänkin häilyvä, niin ylityksiä tapahtuu ajoittain taatusti.

Pelaaminen ja varsinkin kamppaileminen näyttää ulkopuolisen silmin olevan jatkuvaa rajojen etsimistä.  Vähän samoin kuin miten pikkulapsi ottaa selvää, että kuinka pitkälle hän saa mennä. Säännöt ovat sääntöjä, mutta kuten todettua, tuomarin tehtävä ei ole noudattaa sääntökirjaa kirjaimellisesti, koska silloin ei pelattaisi vaihtoakaan tasakentällisin. Tässä tulee kyseeseen tuomarilinjan ja sen pitävyyden merkitys. Pelaajat venyttävät sääntöjä, menevät harmaille alueille ja kokeilevat missä raja menee. Tuomarin tehtävä on vetää pelaajille ne rajat ja pitää huolta, että niiden mukaan myös mennään.

— Totta, mutta tuomareiden pitäisi puhua pelaajille enemmän. Jotkut puhuvat, jotkut eivät. Se saattaa toki johtua kielimuuristakin.

Entä miten oli asian laita NHL:ssä?

— He kommunikoivat aina ja tiesit myös aina tarkalleen missä raja menee. Kun olin vaikka maalin edessä ja annoin poikittaista vastustajalle, tuomarit saattoivat katsoa pari-kolme läpi sormien, kunnes kuului huuto: ”Talle, nyt loppuu tai seuraavasta lähdet jäähylle!” Mitä siinä sitten teet? Lopetat tietysti. Kaikki alkaa tuomarin ja pelaajan välisestä kommunikaatiosta ja se on heidän vastuullaan vetää linja sekä myös kommunikoida se selkeästi pelaajille. Muuten tulee väärinymmärryksiä. Minä suutun tuomarille, hän suuttuu minulle ja kaikki menee pieleen sen jälkeen.

Tallinder tuuletus.jpg

Vuosien varrella Tallinder on kokenut, kuullut ja nähnyt yhtä sun toista. Varsinkin Suomessa jääkiekko kerää valtavasti palstatilaa ja sosiaalinen media täyttyy kunkin pelin jälkeen kaikenkarvaisista analyyseistä, mielipiteistä ja näkemyksistä. Haastattelun päätteeksi kysyn Tallinderilta mikä on hänen mielestään suurin vallalla oleva harhakäsitys jääkiekosta?

— Se, että emme välittäisi siitä, kun joukkueella menee huonosti tai kun saamme kunnolla turpaan. Totta hemmetissä välitämme! Kun vaikka ajatellaan kotona kärsimiämme murskatappioita. Ne olivat todella noloja ja totta kai se tuntui pahalta. Sellaisen jälkeen tekee mieli mennä johonkin kivenkoloon piiloon. Mutta sellaista sattuu joskus. Tietenkään se ei ole hyväksyttävää, mutta niin vain joskus käy. Siitä on vain mentävä eteenpäin. Se on asia, minkä pelaajina olemme matkan varrella oppineet, että tappio pitää osata käsitellä oikein. Kyllä, se tuntuu pirun pahalta, mutta se peli on mennyttä ja meidän pitää vain pystyä olemaan parempia seuraavassa pelissä. Mutta uskokaa pois, kyllä me välitämme!

Teksti: Markku Silvennoinen

Kirjoittaja on Auran Aaltojen urheiluselostaja

Artikkeli on kaksiosainen. Lue ensimmäinen juttu: Henrik Tallinder – Tukholmasta Tepsin lipunkantajaksi